Juna 69 suisti monta elämää raiteiltaan

Juna 69
25.3.1940 Malmin hautausmaan läntisessä kappelissa pidettiin muistotilaisuus onnettomuuden urheille. Malmin hautausmaan korttelissa 71 on muistomerkki, jossa ovat kaikkien junissa menehtyneiden nimet. Jalon hauta on Anitan takana, pensasaidan alkupäässä. Kuva Teija Loponen

Kuului kaksi pillin vihellystä ja sen jälkeen valtava räjähdys. Juna numero 69 Helsingistä ja tavarajuna numero 50 pohjoisesta törmäsivät toisiinsa maanantaina 4.3.1940, seitsemäntoista minuuttia puolenyön jälkeen. Räjähdys oli valtaisa, liekit valaisivat koko alueen.

Huomenna tulee kuluneeksi 81 vuotta traagisesta onnettomuudesta, jossa kaksi junaa törmäsi pimeydessä toisiinsa, veturit murskautuivat ja sotalapsijunan veturi syttyi saman tien ilmiliekkeihin.

Onnettomuudessa menehtyi lapsia, heidän äitejään ja lottia, sekä pohjoisesta tulevia sotilaita. Yhteensä 31 menehtynyttä, joista sotalapsia 15.

Sotalapsijunan veturinkuljettajana toimi Anita Näslindh-Ylispangarin isoisä, nuori perheenisä Jalo. Hänestä jäi jäljelle vain nokeentunut taskunauris.

Vaikka kyseessä oli tuohon aikaan Rautateiden suurin onnettomuus, ei siitä sotasensuurin vuoksi kerrottu julkisuuteen.

-Onnettomuudesta löytyi vain pieni ilmoitus Hämeen Sanomissa muutamaa päivää myöhemmin, kertoo tapausta vuosikausia tutkinut malmilainen Anita Näslindh-Ylispangar.

Anitan kirja, Juna 69, on kustantaja Basam Booksin toiveesta autofiktiivinen teos.

-Olen tutkinut aihetta jo vuosia, vuodesta 2012 lähtien.  Alkuun oli äärettömän vaikeaa löytää tietoa, lopulta Mikkelin Kansallisarkistosta asiasta löytyi peräti 500 sivua.

-Erikoista tässä tutkimustyössäni on ollut sattumusten, ellei peräti johdatusten määrä. Olen vuosien varrella törmännyt ihmisiin, jotka joko itse, tai heidän läheisensä, ovat olleet jommassakummassa turmajunassa. Esimerkiksi kerran ollessani sairaanhoitajana lasten osastolla tapasin yöllä päivystävän lääkärin, jonka kasvot olivat selvästi joskus palaneet. Kävi ilmi, että hän oli ollut juuri tuossa junassa 69, Anita Näslindh-Ylispangar kertoo.

Anita oli lapsena usein yökylässä Jalon vaimolla Daisylla Pakilassa ja haastatteli kirjaan myös tämän hyvää ystävää Daisyn ja Jalon nuoruudesta ja seurusteluajoista.

Romaani punoo yhteen traagisen junaturman ja sukuhistorian arkistomateriaalin ja haastatteluiden pohjalta. Anita Näslindh-Ylispangar on koonnut teoksensa koukuttavaksi tarinaksi, jota ei malta jättää kesken.

Anitan kirja kertoo Jalon lapsuudesta, hänen ja Daisyn seurustelusta ja vihkiäisistä, joissa Pajusen kaupassa myyjättärenä toimineen Daisyn isä kertoi puhuneensa Jalon Valtionrautateille töihin. Kunhan varikolla harjoittelu olisi takana, voisi Jalo päästä veturinkuljettajakouluun. Niinpä hän sai sodan alkaessa vapautuksen perinteisestä sotapalvelusta ja ajoi VR:n junia. Sodan aikana Daisy asui evakossa Pukinmäessä, kaupungin keskustaa kun pommitettiin usein.

Kirjassa esiintyvät hahmot ovat saaneet omat lukunsa, joissa kertovat minä -muodossa tapahtumista. Näiden ihmisten tarinat nivoutuvat yhteen monissa kohdin kirjaa.

Välillä tarina siirtyy Annikkiin, Dallapé-orkesterin solistiin, joka hänkin on kohtalokkaalla junamatkalla mukana. Seuraavana kertojana on Mira, joka kävi lottakoulutuksen ja toimi rintamalla sairaanhoitajana. Erik meni Miran lailla kuuntelemaan Annikkia Porin Seurahuoneelle onnettomuutta edeltävänä iltana ja he matkustivat molemmat turmajunassa. Erik opiskeli onnettomuudesta toivuttuaan lastenlääkäriksi.

Onnettomuuden jälkeen Daisyn pojat lähetettiin Ruotsiin hänen sairastuttuaan tuberkuloosiin. Pojat joutuivat eri perheisiin, kerran tapasivatkin toisensa leikkipuistossa, mutta eivät muutoin olleet yhteyksissä. Kun pojat vihdoin palasivat Suomeen, oli kieli hukassa ja sopeutumisvaikeudet isoja.

Daisy avioitui uudelleen, perusti kaupan ja toisenkin, elämä asettui hiljalleen uomiinsa myös poikien kohdalla.

Anita halusi koota tämän sukunsa tarinan kansiin omien poikiensakin luettavaksi. Hän kysyi isältään, voisiko kirjoittaa Jalon ja Daisyn tarinan. Isä antoi luvan, mutta toivoi, että kirja julkaistaan vasta kun hänestä on aika jättänyt.

-Haluan omistaa kirjan näille vuoden 1940 Iittalan junaonnettomuudessa menehtyneille sotalapsille, sotaorvoille ja uhrien omaisille. Ja haluan myös korostaa sitä, että syyllistä onnettomuuteen ei voi nimetä, toteaa Anita Näslindh-Ylispangar.

Jopa Daisya syyllistettiin pian onnettomuuden jälkeen siitä, että hänen miehensä oli ajanut tuhoutunutta junaa. Samaten syyllistettiin nuorta junien kulkua Iittalan asemalla ohjannutta tyttöä, joka oli näyttänyt pohjoisesta tulleelle junalle valomerkkiä, jota veturinkuljettaja ei kuitenkaan ollut nähnyt.

Filosofian tohtori Anita Näslindh-Ylispangarin kirjassa kuvataan sukutarinan ohella onnettomuuden vaikutuksia yli sukupolvien ja eritoten ihmisten selviytymistarinoita. Kirja antaa häivähdyksiä siitä, miltä sodanjälkeinen Helsinki näytti sotalapsen silmin. Kaupunkielämää värittivät niin jengitappelut kuin vahva yhteisöllisyys, sopeutumisvaikeudet sekä tarve tulla hyväksytyksi. Oli leipäjonoja, Espanjan tautia, isoja varallisuuseroja.

Anita Näslindh-Ylispangar on aiemmin kirjoittanut laajasti sosiaali- ja terveysalasta. Juna 69 on hänen esikoisromaaninsa.

Teija Loponen

Edellinen artikkeliUusi katselulava tiedossa: Vanhankaupunginlahdella kaadetaan puita
Seuraava artikkeliVaihtoehtoja on osa 2: Ilmailua ja jopa 12 000 asukasta