Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, mutta ei ihan aina. Sen tietävät hyvin laduntekijät Helsingin kaupungin kulttuuri- ja vapaa-ajan toimialan liikunnassa. Siellä tiimiesimies Mircos Kienanen on tottunut ottamaan kaupunkilaisilta vastaan jos jonkinlaista latupalautetta.
– Joko latuja halutaan joka paikkaan lisää, tai kysytään, että miksi jonnekin on tehty latu, tiimiesimies Kienanen kertoo yhteydenottojen yleisimmät syyt.
Usein toistuva kysymys on se, että miksei tietyllä ladulla kävelyä kielletä. Kouluesimerkiksi tällaisesta paikasta käy ulkoilijoiden suosima Vantaanjoen varsi Koillis-Helsingin ja Pohjois-Helsingin rajalla.
Lumitalvisin Tuomarinkylän puolelle vedetään kaksi latua, joiden välissä voi sivakoida vapaalla tyylillä. Vaikka Tapaninvainion puolelle aurataan kävelytie, talsivat monet kävelijät latujen keskellä. Hiihtäjiä ärsyttää se, etteivät talsijat voi edes muutamana talvikuukautena kävellä vastarannalla.
Koiran tuominen luvatta ladulle kielletään järjestyslaissa. Ihmisten kävelemiseen järjestyslaki ei puutu. Suomessa ihmisillä on isot vapaudet liikkua luonnossa jokamiehenoikeuksien turvin. Jokamiehenoikeudet linjaavat, että jos maanomistaja on ottanut alueen johonkin käyttöön, ei alueelle saa tehdä vahinkoa.
Kienasen mukaan sitten tullaan kysymykseen, että mikä katsotaan vahingonteoksi. Onko sellainen jalanjälki ladussa? Selkeää vastausta ei ole.
Helsinki ei ilman hyvää syytä laita laduille kävelyn kieltäviä kylttejä. Kieltokylteistä löytyy kohta luonnonsuojelulaista, jonka 36 pykälän mukaan maa- tai vesialueelle ei saa pystyttää sellaista kulkemisen, maihinnousun tai muun jokamiehen oikeuden käyttämisen kieltävää taulua, jonka asettamiseen ei ole lakiin nojautuvaa perustetta.
Kienasen mukaan Vantaanjoen varren dilemmaa ei voi ratkoa niinkään, että otetaan toinen latu kävelijöille ja vain toinen jää hiihtäjille. Hiihtäjät joutuisivat loikkimaan vähän väliä sivuun kohdatessaan. Kaupungilla on vastuu väylien hoidosta. Kävelyväylää pitäisi aurata ja hiekoittaa, ja hiekka leviäisi ladulle.
Sitäkin on liikuntapuolella mietitty, että jos poistaisi pitkät yhteysladut kokonaan ja laduttaisi vain paikallisia maastolenkkejä. Silloin ei enää pääsisi Vantaanjoen viertä menevää yli kymmenen kilometrin hiihtolenkkiä Taivaskalliolta Paloheinään. Saattaisi siinä tiimiesimiehen puhelin kiehua.
– Valitettavasti nämä eivät ole yksinkertaisia asioita. Nyt kun vielä korona on tuonut ulos liikkumaan aivan uusia ihmisiä, on heillä esimerkiksi Keskuspuiston reitit hakusessa, hän huokaa.
Tilannetta ei helpota se, että tienviittoja käännellään. Helsinki aikookin vaihtaa tilalle kyltit, jotka ovat kahden tolpan varassa. Urakka ei kahmaise veronmaksajilta Kienasen muistin mukaan kuin noin miljoona euroa. Latupalautteista hän muistaa vielä yhden kestoaiheen.
– Keskuspuistossa mennään välillä todella lujaa, ja vaikka aivan reitin varressa olisi vaarallinen puu, niin sitä ei saa kaataa. Se on aina jollekin tärkeä. Joka puu on pyhä.
Sitten tuleekin syy lopettaa palautteita koskeva puhelu. Jos laittaisi juttuun vain, että luonnossa on hyvä ottaa muut huomioon, olla iloisin mielin ja roskaamatta.
– Aina kun media nostaa näitä asioita esiin, niin tilanne pahenee.
Pirjo Pihlajamaa
