101-vuotias Ulla Toivainen on tyytyväinen elämäänsä. Stadin slangin kunniajäsenyys on hänelle mieluinen asia.
Kuva Teija Loponen
Kilpapyöräilijä, kilpaluistelija, miljoonan markan Veikkaus-voittaja
-Tavoiteikäni on 105 vuotta. Sairauksia ei juurikaan ole, vähän ”varaosia” on vaihdettu muun muassa jalkoihin, mutta puheripuli vaivaa, sanailee huhtikuun alussa 101 vuoden iän saavuttanut Ulla Toivainen. Toivaisen yksi pitkän iän salaisuus lienee liikunta, nuoruuden lajit, kilpapyöräily ja luistelu ovat jääneet, mutta puntteja hän nostelee joka aamu ja tekee jumppasarjat.
-Enää en saa lähteä yksin rollaattorilenkille, kun kerran vähän eksyin. Mutta täällä Kämnerintien tienoilla on hienot ulkoilumaastot, kyllä niitä on kelvannut kulkea, pirteä rouva toteaa. Nuoruutensa Sörkässä asuneella Ullalla oli puhekielenä pihalla ja kavereiden kanssa aina stadin slangi ja niinpä hän liittyikin Stadin Slangi ry:n toimintaan heti alkuvaiheessa.
-Sen huvitoimikunnassa olin mukana vuosikaudet. Kotona puhuttiin lähes kirjakieltä. Tätä nykypäivän slangia en osaa, aika on muuttanut sitäkin. Äiti oli Helsingissä syntynyt ja oppi lapsena myös ruotsia ja venäjää.
Ulla Toivainen kävi koulunsa kantakaupungissa.
-Yrjönkadun tyttökoulussa Kirsi Kunnas oli samalla luokalla ja olimme ystäviä. Siellä oli myös yksi Suomenlinnassa asunut Marjatta Manner, jolla oli aina hienot voileivät eväänä. Kun hän huomasi meidän köyhemmät eväät, hän alkoi tuoda meillekin niitä voileipiä, Toivainen muistelee lämmöllä. Ullan äiti oli töissä Pääskylänkadun Elannossa kiireapulaisena.
-Elanto järjesti silloin lapsille kesäleirejä ja niillä pääsi kerran kesässä laivaretkelle Vasikkasaareen. Kerran siellä juostessa hameeni tarttui puussa törröttävään oksaan kaataen minut niin, että oksa lävisti reiteni ja verta tuli hurjasti. Kaikki joutuivat silloin lähtemään kesken retken pois, jotta minut saatiin sairaalaan tikattavaksi. Pojat olivat vihaisia. Lupasivat vetää minua turpaan, kun oli jäänyt retkimakkarat saamatta.
Koko Ullan perhe oli varsin liikunnallinen. Isän kanssa hän käveli tämän työasioissa kerran viikossa Malmille ja takaisin 10 kilometrin matkat.
-Minä myös pyöräilin usein Sörkän apteekilta Porvooseen ja takaisin. Pyöräkisoissa sain kakkos- ja kolmossijoja, en tainnut koskaan nousta kultapaikalle. Edustin Helsingin Vauhtiveikkoja. Luistelu oli toinen lajini, äitini ja äidinisäni olivat myös luistelijoita. Hiihtää en ole koskaan osannut.
Ullan isä kuoli hänen ollessaan 15-vuotias ja silloin tytönkin piti mennä töihin.
-Olin sitä ennen saanut isältä lahjaksi hienon tummanpunaisen retkiipyörän, hän sanoi, että se on viimeinen hieno lahja, sitten on veljien vuoro saada hyviä lahjoja. Ulla pääsi äitinsä lailla Elantoon töihin.
-Kun sinne tuli sellainen tarkastaja käymään, kysyin voisinko päästä toiseen myymälään kuin äiti. Kun äiti komentaa sekä kotona, että töissä. Sain siirron Castreninkadulle ja pyysin, ettei äidille kerrota syytä.
Ulla ja hänen äitinsä olivat sota-aikana myös myymäläautossa, joka kävi palvelemassa espoolaisia.
-Kerran kun tulimme takaisin, ihmettelimme miten Hesari (Helsinginkatu) oli ihan lasinsirpaleiden peitossa. Pommikoneet olivat sillä aikaa käyneet ja talojen ikkunat pudonneet kaduille. Sota-aika ei nuorta Ullaa kauhistuttanut. Lapsilla oli hauskoja leikkejä pommisuojissa ja Ulla jännitti aina, sattuisiko silloinen poikaystävä tulemaan samaan suojaan. Sitä varten sinne piti mennä hiukset laitettuina.
Samana vuonna kun isä oli kuollut 1938 tyttökaverit menivät tanssikouluun, Ulla ei sinne halunnut, vaan kävi iltaisin toimitsijakurssia. Saatuaan kutsun poikakaveriltaan Norssin juhliin, hän menikin salaa Vuorensolan tanssikouluun. -Kerran tuo poikakaveri tulikin samalle tunnille ja ihmetteli, että tämmöinenkös se toimitsijakurssi on.
-Ja tansseissa sitten putosi toinen sukka alas ja piti nolosti sanoa, että tarvitsen vessaan, jotta saatoin siellä kolikolla korvata sukkanauhasta lähteneen napin ja saada sukat pysymään ylhäällä, Ulla muistelee myhäillen.
Naimisiin mentyä nuoripari joutui asumaan vuoden verran vanhempiensa luona, sillä asuntopula oli paha. 1946 he muuttivat appivanhempien omistamaan taloon Metsälässä.
-Talossa asui 8 perhettä, asunnot olivat hellahuoneita tai huone ja keittiö. Meillä oli huone ja keittiö. Liiterinvintillä olevassa huoneessa asui kesäisin appivanhemmat. Vesi ei tullut ja vessakin oli pihan perällä. Se oli kerrostalon ylellisyyksiin tottuneelle kauheaa! Mutta mieheni toi aina aamuisin vedet ja puut valmiiksi helpottaakseen elämääni.
-Miljoonan markan Veikkausvoitto toi lopulta helpotuksen, vaikka siitä neljännes lähtikin veroina. Ostimme kaksion, joskaan sieltä ei kaikkia vuokralaisia saatu moneen vuoteen häädettyä.
Ullan puoliso kuoli 1976 ja vähitellen tytär alkoi houkutella äitiä muuttamaan Oulunkylästä lähemmäksi häntä, Tapulikaupunkiin.
-Ensin sanoin, että en kait landelle muuta, mutta muutin kuitenkin 1998, enkä ole katunut! Tapulikaupungin kodissa vierailevat omat lapset, viisi lastenlasta ja viisi neljännen polven lasta.
-Syntymäpäiviäni vietimme useampana päivänä, vähän pienemmin porukoin. Viime vuonna oli kyllä isot 100-vuotisjuhlat Kalliolassa, jossa vanhempani aikoinaan tutustuivat. Olen kaikin puolin tyytyväinen elämääni. Ja täytyy muistaa kehua mahtavia naapureitani, jotka hekin kantavat minusta huolta, 101-vuotis Ulla Toivainen huomauttaa.
