Elokuun lopulla valmistui Helsingin tilaama muistio ”Malmin entinen lentokenttä. Esirakentamisen esiselvitys”. Uusi asiakirja herättää runsaasti kysymyksiä.
Selvityksen mukaan lentokentän alue on 5-20 metrin syvyyteen ulottuvaa savea tai liejusavea. Maaperä edellyttää mittavaa vahvistamista eli esirakentamista, jonka helsinkiläiset veronmaksajat kustantavat. Muokkaamisen jälkeen rakennusvalmis maaperä kaupataan asuntorakennuttajille.
Helsingin uusi ilmastostrategia on tuonut kuitenkin mutkia matkaan. Rakentamisen pitäisi olla vähäpäästöistä, mitä sementti- ja betoniteollisuus eivät ole. Malmilla oli alun perin tarkoituksena vahvistaa rakennusmaa pumppaamalla suuret määrät sementtiä saveen eli syvästabiloida maaperä. Nyt tästä energiasyöpöstä menetelmästä halutaan eroon.
Tuoreessa suunnitelmassa ehdotetaan alueelle rakennettavaksi 1–5 metriä korkeat täytemaa- eli esikuormituspenkereet. Painavien maamassojen tehtävänä on puristaa muutaman vuoden aikana vetinen savi tiiviiksi rakennusmaaksi. Ylimääräinen vesi poistuisi putkien kautta Longinojaan. Massiivisten penkereiden rakentamiseen tarvitaan muualta tuotua maa-ainesta noin kolme miljoonaa kuutiometriä.
Toinen mahdollisuus on juntata maaperään noin 750 000 kymmenmetristä puupaalua sekä parisataatuhatta stabilointipilaria. Eli yhteensä vajaa miljoona puista tai sementtistä tukirakennetta. Määrä on valtava: puupaalujen jono ulottuisi Malmilta aina Thaimaan rajalle asti.
Ehdotetut maaperän vahvistusmenetelmät herättävät monia kysymyksiä. Mitä vuosia kestävä esirakentaminen merkitsee alueen luonnolle ja asukkaille? Voivatko rakennuttajat olla varmoja, että savipatjan ja pohjaveden päälle juntatut puupaalut ja esikuormituspenkereet pitävät aikanaan kerrostalot suorassa?
Molemmat esirakentamismenetelmät hävittävät arvokkaan niittybiotoopin ja häiritsevät aikojen saatossa vakiintunutta maaperää. Rakentaminen tuhoaa samalla kentän alla olevan 39 kilometriä pitkän ja yhä toimivan viemäri- ja salaosaverkoston. Seurauksena voivat olla hallitsemattomat maanpainumisongelmat, kun suurten pohjavesivarantojen pinta häiriintyy. Lisäksi kenttäalueen ns. sulfidisaviesiintymät voivat kuivuessaan aiheuttaa ongelmia betonin ja teräksen pitkäaikaiskestävyydelle.
On hyvä, että kaupunki tukeutuu asiantunteviin suunnittelijoihin, ennen kuin paalutuskoneet päästetään työhön. Kalliit ja nopeasti muuttuvat suunnitelmat osoittavat kuitenkin kerta toisensa jälkeen, kuinka suuria riskejä alueen käyttötarkoituksen muuttaminen sisältää. Helsingin kaupungilta on tähän mennessä kulunut pelkästään lentokentän suunnittelutyöhön ja saamattomiin vuokratuloihin miljoonissa euroissa laskettavat menetykset.
Esirakentamismuistion pitäisikin herättää päättäjät. Vielä ei ole liian myöhäistä perua arvokkaan luonto- ja kulttuuriympäristön kalliiksi tuleva tuhoaminen.
Raine Haikarainen