Puistolan poika Espan penkkareissa

Timo Uotila oli suunnitellut kuvan ja tekstin luokkansa penkkariauton kylkeen. Se julkaistiin myös Ressun Pärskeitä -lehden kannessa.

Asuin lapsuuteni Puistolan Harjutiellä, nykyisellä Karrintiellä, isäni, kuvanveistäjä Gunnar Uotilan (1913-1997) äitini Allin, kahden veljeni ja pikkusiskoni kanssa. Koulua kävin Puistolan kansakoulun jälkeen Kalevankadulla Ressussa, jossa opiskelivat myös veljeni Ilkka ja Pekka. Laura-siskon koulu oli Tapanilassa. Monet alueen nuoret opiskelivat Oulunkylän yhteiskoulussa. Tapanilasta tuli junaan luokkakaverini Olavi Haasanen.   

Koulun jälkeen jäin keskiviikkona 19.2.1958 luokkatovereitteni Jakovirran, Salmisen ja Takalan kanssa valmistamaan penkinpainajaisjulisteita auton kylkeen. Haimme koulun vintiltä vanhan julisteen, jonka toisen puolen maalasimme valkoiseksi. Sitten pääsimme suunnittelemaan julistetta. Käytimme samaa aihetta, jonka olin jo piirtänyt Ressun Pärskeitä-lehden kanteen. Siinä henkiolento kysyy: ”Mitä haluatte?” Ja pelokas abi vastaa: ”Torpalle toukokuussa.” Teemana oli siis ”Reppurin laulu”. Reppujahan me pelkäsimme.

Saimme koulun värit lainaksi sekä koulun vieressä sijainneesta Keskuskirjakaupasta lahjaksi maalivärejä. Olimmehan ostaneet tuosta liikkeestä koulukirjojamme joka vuosi.

Julisteiden maalaaminen näytti jo jossakin vaiheessa synkältä, mutta lopulta julisteet näyttivät aivan osuvalta. Tyytyväisinä lopetimme kolmen tunnin uurastuksen. Kävimme vielä yhdessä kahvilla ja juttelimme ennen kuin lähdimme kotiin.  

Koulun keittiö oli valmistanut asiakkailleen täytekakun. Minä en päässyt nauttimaan siitä, koska en ollut käyttänyt hyväkseni koulun ateriapalvelua vaan syönyt omia eväitä. Minun ei tarvinnut myöskään maksaa lukukausimaksuja, kun olin vapaaoppilas.

Viimeisen koulupäivän riehaa.

Varsinainen penkinpainajaispäivä oli perjantai 21.2.1958. Se oli kirpeä pakkaspäivä, lämpötila oli lähellä 20 pakkasastetta. Minulla on tuosta päivästä hienoja muistikuvia ja runsaita päiväkirjamerkintöjä. On murheellista, jos vuoden 2021 ylioppilaskokelaat jäävät ilman penkkareita. Ymmärrän hyvin, että monet nuoret oireilevat tämänkin johdosta.

Päiväkirjassani kerrotaan, että Ressun aamun rukoustilaisuus oli omistettu meille kahdeksasluokkalaisille, jotka viimeistä kertaa osallistuimme tähän tapahtumaan Ressun valkovihreät lakit päässämme. Lauloimme virren tavallista hartaammin. Tuntui haikealta ajatella, että tämä oli viimeinen kerta.

Oppituntien aikana penkkarijulisteemme ”Reppurin laulu” ja ”Ken kymppiin kurkottaa, se plätäriin kurkistaa” olivat luokan edessä. Voimistelutunnilla lehtori Niiilo Tammisalo, opettajamme kahdeksan vuoden ajalta, lausui muutamia kauniita sanoja ennen kuin antoi ”luvan tehdä, mitä kukin haluaa”. 

Pelasin aluksi koripalloa. Sitten salissa kehittyi sellainen meteli, jollainen tavallisesti ei tullut kysymykseenkään. Potkimme palloa niin että rappaus rätisi. Tuollainen ”vapaus” taisi olla osa penkkariperinnettä.

Historian tunnilla saimme takaisin vanhoja kokeita. Opettaja valmisteli meitä ylioppilaskirjoituksiin. Latinan tunnilla yksi oppilaistamme otti valokuvan. Opettajamme Saimi Keinänen ei puhunut meille enää kuin opettaja vaan kuin tavallisille ihmisille. Sain samalla evästyksiä ylioppilaskirjoituksiin.

Puolen päivän aikaan melu alkoi täydellä voimalla. Pillit ja torvet soivat. Kävimme luokissa riehumassa tunneilla ja heittelimme karamelleja yläkerran ikkunoista ”rahvaalle” alas pihalle.

Lämpimiä silmäyksiä pakkasella

Meidän luokallamme oli kuomullinen Keskon auto penkinpainajaisajelulla. Matkalla Merisatamaan, jossa rivistö kokoontui, kiersimme Tyttönormaalilyseon useita kertoja.

Satamassa kylmä viima alkoi käydä sietämättömäksi. Vihdoin autojono lähti liikkeelle. Kiersimme Merikatua Esplanadille. Siellä teimme viitisen kierrosta. Tuntui aivan erikoiselta ja ainutkertaiselta ajaa kuhisevien ihmisjoukkojen keskellä.

Vielä monta kertaa olen palannut siihen rakkautta-ensi-silmäyksellä -kokemukseen, joka tällä ajolla väkevöitti oloani. Huomasin katseellani väkijoukossa erään oikein sievän tytön. Seuraavalla kierroksella sain hänet taas esille, ja kun huomasin katseidemme yhtyvän, iloitsin tavattomasti. Seuraavalla kierroksella heitin karamellin valitulleni. Mitenkähän olisi käynyt, jos kierroksia olisi ollut vielä enemmän?!

Väsyneenä seisomiseen ja palelemiseen ajoin 15.15 junalla Puistolaan. Siellä oli paikalla vain veljeni Ilkka. Muut olin nähnytkin penkkariajelua seuraamassa.

Penkkariretki tyttöluokan kanssa

Rupesin ripeästi kasaamaan vaatteita ”penkkariretkeä” varten. Palasin keskustaan 17.10 autolla ja kiirehdin Lasipalatsin eteen, josta matka alkoi. Samalle matkalle tulivat Tyttölukion tytöt. Heidän joukossaan oli jo edesmennyt Sirkka Kurki-Suonio, joka asui naapurustossamme Tapanilassa. Se oli todella jännittävää poikakoulun oppilaille. Kouluhallituksen määrääminä valvojina matkalle tulivat mukaan Ressun uskonnon lehtori Olavi Castrén ja tyttölukion rehtori.

Matka taittui nopeasti Järvenpään Snellman-opistolle. Vietimme siellä kaksi vuorokautta. Esittäydyimme pääsalissa toisillemme. Teetä juotaessa jouduin heti tyttöjen pöytään. Ennen pitkää alkoivat tanssit. Pysyttelin ensin syrjässä itsevarmaa näytellen. Mutta ennen pitkää uskaltauduin tanssimaan erään tytön kanssa, olin jo vaihtanut muutaman sanan hänen kanssaan pöydässä. Harmi, ettei tuolloin ollut vielä tapana järjestää vanhojen tansseja, jotka olisivat poistaneet epävarmuuden noissa tilanteissa.  

Juhlahumua jatkui pitkään. Vuoteeseen pääsin vasta kolmen aikoihin. Seuraavana päivänä tunnelma Järvenpäässä oli jo rennompaa. Kävin erään luokkakaverini kanssa Ainolassa Jean Sibeliuksen haudalla. Säveltäjämestari oli kuollut vain muutamaa kuukautta aikaisemmin.

Timo Uotila

Edellinen artikkeliPekanraitille tulee melumurskaamo
Seuraava artikkeliSatu Seppälä aloitti Tapanilan Erän puheenjohtajana